Täytyy myöntää, että vein itseni mukavuusalueeni ulkopuolelle valitessani työni toteutustavaksi videon. Olen ihan onneton videokuvaaja, ja vielä kehnompi editoimaan. Jotenkin en vain halunnut päästää itseä niin helpolla, että olisin ottanut kameran käteen valokuvaten koko diplomityöni. Joskus on kokeiltava jotain uutta.
Ideani tehtävänantoon nähden oli mielestäni onnistunut. Se vastaa tehtävänannon pohdintoihin ja herättää lisää kysymyksiä katsojalle. Olen kolmen vuotta lukion kuvataidelinjaa käytyäni oppinut, että idea on se tärkein, mistä kaikissa luovissa töissä lähdetään liikkelle, ja mikä on merkittävin. Siinä onnistuin - ehkä jopa pysäyttävällä tavalla, kun videoa alkaa tarkemmin pohtimaan.
Ottaen huomioon sen, että en kuvaa yleensä videoita, enkä ennen diplomityöni editoinnin aloittamista ole edes koskaan avannutkaan kyseistä editointiohjelmaa, jälki on suhteellisen hyvä. Luonnollisesti se ei täysin vastaa sitä mielikuvaa, joka minulla ideointivaiheessa lopputuloksesta oli, sillä olen tottunut asettamaan itselleni riman aika korkealle. Fakta on kuitenkin se, että videoklipit ja lopullinen editointi on niin hyvää jälkeä kuin itsestäni sain puristettua muutaman tutorialin jälkeen.
Huolimatta teknisten taitojen puuttumisesta, olen lopputulokseen itse tyytyväinen. Etenkin musiikki tukee teoksen visuaalista puolta vahvasti, ja olisi ollut suuri haaste, jos vastaavia säveliä en olisi taustalle saanut. Lopullinen video noudattelee myös alkuperäistä ideaani, jonka mukaan halusin kuvata Eeviä eri paikoissa tekemässä täysin tavallisia asioita ilman fiilistä siitä, että jossakin olisi kamera kuvaamassa. Myös loppukohtaus on ollut alusta asti mukana suunnitelmassa, ja se kiteyttää täysin koko videon sanoman valokuvista ja muistamisesta sekä niiden suhteesta nykypäivänä.
Hyvä mie.